Kansallismielisyydellä on kysyntää Euroopassa – Henrik Pajunen

Itselläni oli keväällä 2015 tulevan hallituskokoonpanon suhteen suuret odotukset. Kuvittelin, että oikeistohallitus on perussuomalaisille kaikista paras vaihtoehto päästä ajamaan tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja saada sen suhteen tuloksia aikaan hallituksessa. Totuus oli valitettavasti paljon rujompi. Tuli syksy, pääministeri Sipilä kutsui kotiinsa 32 000 turvapaikanhakijaa ja tilanne karkasi käsistä. Kentällä alkoi hermostunut liikehdintä ja kansa ilmaisi tyytymättömyytensä perussuomalaisiin gallupeissa.

Itse olin vielä toiveikas kun hallitus 8.12.2015 julkaisi 80-kohtaiseen turvapaikkapoliittiseen toimenpideohjelmansa joka oli suoraan perussuomalaisten kynästä. Mediassa kirjoitettiin, että nyt Nuivasta vaalimanifestista on tullut Suomen virallinen linja ja oppositio kiljui, että perussuomalaiset vievät keskustaa ja kokoomusta kuin kuoriämpäriä maahanmuuttopolitiikan suhteen hallituksessa. Kului reilu vuosi ja mitään ei tapahtunut. Maaliskuussa 2017 yhdeksän suoraselkäistä kansanedustajaa halusivat toteuttaa äänestäjilleen antamansa lupaukset ja vaativat, että hallituskumppaneiden tulee vauhdittaa yhdessä sovittuja linjauksia turvapaikkaohjelman suhteen. Jokainen asiaa seurannut tietää kuinka tässäkin lopulta kävi. Kesäkuussa 2017 selvisi, ettei kokoomuksella ja keskustalla (eikä Soinilla) ollut alunperinkään mitään aikomusta toteuttaa yhdessä sovittuja kirjauksia. Kesäkuussa 2017 Sipilä totesi sen olevan vain paperia ja poltti “mokoman paperin” Kesärannan saunan pesässä.

Olen useasti miettinyt, mitä kokoomukselle on vuosien saatossa tapahtunut. Mihin katosi koti, uskonto ja isänmaa? Ymmärrän kyllä, että kokoomuksella on suuri halu luoda halpatyömarkkinat Suomeen, mutta missä vaiheessa puolueen jäsenet ja äänestäjät ilmaisevat tyytymättömyytensä nykyiseen monikulttuurihumppaan joka ei eroa mitenkään vihervasemmiston unelmasta? Tunnen monia kokoomuksen jäseniä ja äänestäjiä jotka eivät tätä nykylinjaa osta, liittovaltiokiimasta puhumattakaan. Asiaan pystyy vaikuttamaan ainoastaan sisältä päin, mutta nähtäväksi jää löytyykö siihen tarpeeksi suurta tahtotilaa jäsenten keskuudesta.

Itävallan parlamenttivaalit olivat loistava esimerkki siitä, että maahanmuuttokriittisyys ei ole enää ainoastaan pienen marginaalin asia, vaan siitä on tullut valtavirtaa. FPÖ:n (vapauspuolue) jytky ei suinkaan ollut kaikista merkittävin asia, vaan konservatiivisen ÖVP:n (paikallinen kokoomus) siirtyminen entistä maahanmuuttokriittisempään suuntaan. Viime sunnuntaina näimme, että tällä linjalla on kansan vahva tuki takanaan. Nämä puolueet saivat noin 60% kannatuksen ja FPÖ:lle pidetään todennäköisesti ovia auki hallitukseen. Yhteisen arvopohjan kanssa ei liene mitään ongelmia, toisin kuin täällä Suomessa.
En itse pidättele hengitystäni sen suhteen, että tulisimme Suomessa kovin pian näkemään kokoomukselta mitään vastaavaa suunnanmuutosta. Muutoksen saa aikaan ainoastaan sisältä, mutta olisihan sekin päivä hieno nähdä kun sellainen tapahtuisi. Puolueen kapteeniksi vielä joku paikallinen Sebastian Kurz, niin suunta olisi oikea. Ruotsin kokoomukselta on myös putkahdellut viime aikoina ilmoille hieman tiukempia kannanottoja maahanmuutosta. Puolue lähestyi jo aiemmin ruotsidemokraatteja väläyttäen jopa mahdollista yhteistyötä.

Tänä vuonna Euroopassa on nähty paljon mielenkiintoisia vaaleja. Vaalituloksista voi päätellä, että yksi asia on ainakin varma: kansallismielisillä ja maahanmuuttokriittisillä puolueilla on kysyntää Euroopassa. Itävallan parlamenttivaalit olivat ehdottomasti merkittävin osoitus tästä. Enemmistö kansalaisista halusi, että heidän johtajansa laittavat oman kansansa etusijalle ja estävät haitallisen maahanmuuton ja islamisaation leviämisen. Unkari, Tsekki, Slovakia ja Puola ja Baltian maat ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, että vielä ei ole liian myöhäistä pelastaa Eurooppaa kehitykseltä josta ei ole enää paluuta entiseen.

Henrik Pajunen, kaupunginvaltuutettu